Author: Noora

Yksi aikakausi kiistatta on päättynyt: Trump on bännätty Twitteristä lopullisesti, ja Facebookistakin ainakin joksikin ajaksi.

Lukuisten äärioikeistolaisten tulkintojen mukaan näiden somepalveluiden toiminta rikkoo sananvapautta, mutta hieman yllättäen vasemmistolaiset kommentoijat tuntuvat korostavan yritysten vapautta määritellä itse alustansa rajat.

Toki on selvää, että Trumpin sananvapaus ei tästä juuri haavoitu. Hänen mahdollisuuksiaan saada sanomansa julki filtteröimättä on kiistatta kavennettu, mutta ajatus siitä, että yksi maailman vaikutusvaltaisimmista ihmisistä on nyt hiljennetty parin bännin avulla, on jokseenkin huvittava.

Olen kuitenkin huolissani siitä, miten voimakkaan itsestäänselvänä edistysmielisissä piireissä otetaan someyhtiöiden valta määritellä palveluissa toimimisen reunaehdot. Se on kapitalistisen viitekehyksen sisällä ihan helposti ymmärrettävissä, mutta sananvapauden ja demokratian kannalta myrkyllinen näkemys. Tässä kirjoituksessa pyrin hahmottelemaan kehityskulkuja, jotka ovat vieneet meidät pisteeseen, jossa sosiaalinen media ruokkii äärioikeiston nousua – ja mitkä ovat avaimet sosiaaliseen mediaan ihmisvihamielisyyden jälkeen.

Avoimia pelisääntöjä ja yhteisöllisyyttä kaiholla muistellen

Kelataanpa aikaa taaksepäin, aikaan ennen somejättejä, 2000-luvun alkupuolelle. Ei internet koskaan ole auvoa ollut, mutta muistan parempiakin aikoja – internet-vuorovaikutuksen, joka perustui vertaisvalvonnalle ja avoimuudelle. Kun pääosa internet-yhteisöistä oli foorumeita, irc-kanavia ja sen sellaisia, jokaiselle käyttäjälle oli selvää, kuka touhua valvoo. Yhteisöjen alustojen moderaattorit valittiin yhteisön sisältä, joskus demokraattisinkin prosessein. Säännöt ja niiden rikkomisesta seuraavat rangaistukset kerrottiin avoimesti ja selkeästi. Vallan väärinkäytökset herättivät kovan kuohunnan, kun sellaista sattui. Palautetta säännöistä oli mahdollista antaa, palautteeseen sai useimmiten vastauksen ja säännöstöjä oltiin valmiit kehittämään yhteisön omien tarpeiden mukaisesti. Rahaa touhulla ei tehty, vaan väki käytti uskomattoman määrän työtunteja yhteisön yhteisen hyvän eteen.

Myönnän, näkökulmani on varmasti hieman glorifioiva! Operoin nyt omien muistikuvieni pohjalta ja ne sijoittuvat suhteellisen lyhyelle ajalle ja suhteellisen kapeaan katsaukseen. Kaikensorttista ryönää on internetissä ajati riittänyt, ja yhteisöt ovat korkeintaan niin hyviä kuin jäsenensä. Tahdon yllä olevalla kuitenkin osoittaa, että nykyisestä valtavirrasta poikkeava internet-vuorovaikutus on mahdollista.

Kaupallistuva toimintalogiikka äärioikeiston tukena

Muistan, kun rekisteröidyin Facebookiin ja ensimmäinen ihmetykseni oli, missä täällä on ylläpidon tiedotuskanava. Ei, sellaista ei ollut. Tieto alustan säännöistä löytyi alustan varsinaisen sisällön ulkopuolelta ja ylläpito oli täysin kasvotonta. Niin on edelleen käytännössä kaikilla merkittävillä somealustoilla. Käyttäjien mahdollisuus vaikuttaa sääntöihin on käytännössä olematonta, sääntöjä ja niiden määräämiä rangaistuksia sovelletaan täysin sattumanvaraisesti ja niiden rangaistuslogiikka ei ole avoin.

Yhteisöjen sisäinen kontrolli on usein kohtalaisen tehokasta, koska ihmisillä on luontaisesti kova tarve säilyttää kasvonsa ja pysyä osana yhteisöä. Yhteisön koon kasvaessa pienistä foorumeista nykyisiin somejätteihin tämä vaikutus häviää tehokkaasti. Tämän päivän somepalveluiden moderointi ei tapahdu yhteisön jäsenten toimesta, vaan ulkopuolelta kasvoitta. Näin somepalvelun moderointikäytännöt on helppo kääntää ”vihollisen” toimiksi.

Algoritmien läpinäkyvyyden puutteesta ja sen vaikutuksista on keskusteltu paljon. Tämän päivän sosiaalisessa mediassa palvelun käyttäjä on palvelun tuote – someyhtiöt myyvät käyttäjiensä klikkejä ja katselusekunteja sekä tietoa käyttäjiensä toiminnasta. Algoritmit ovat kovasti varjeltuja liikesalaisuuksia, jotka mahdollistavat tämän roolituksen. Tarina on tässä vaiheessa varmaan jo useimmille tuttu: alustat haluavat käyttäjien viettävän niillä mahdollisimman paljon aikaa, jotta klikkejä ja katselusekunteja kertyy, minkä vuoksi sisältöä näytetään käyttäjän aiemman toiminnan perusteella profiloitujen kiinnostuksenkohteiden perusteella, mikä synnyttää noidankehän, jossa näytetyn sisällön kirjo kapenee.

Voimakkaat tunteet sitovat ihmisiä kuluttamaan palveluiden sisältöä. Tutkimustiedon mukaan viha ja sen sukuiset tunteet ovat poikkeuksellisen tehokkaita. Se on yksi keskeinen syy sille, miksi äärioikeiston on verrattain helppo saada jalansijaa sosiaalisessa mediassa: vihaa lietsova sisältö koukuttaa ihmisiä orgaanisesti, minkä vuoksi algoritmit palkitsevat siitä vielä entisestään.

Kun yhtiön tarkoitus on tuottaa voittoa, se ei halua estää omia tuotteitaan. Se käy kuuloon vasta silloin, kun riittävän suuri osa tuotteista meinaa poistua alustalta muiden tuotteiden häiritsevyyden vuoksi tai kun toiminta muulla tavalla uhkaa häiritä yhtiön ansaintalogiikkaa. Jälkimmäiseen käy esimerkki diktatuureista ja muista autoritaarisista valtioista, jotka lähettelevät someyhtiöille käskykirjeitä hävittää palvelusta tietynlaista sisältöä. Niitä noudattamatta jättävät palvelut riskeeraavat palvelunsa tulevaisuuden tietyllä markkina-alueella, sillä diktatuureilla ja muilla syvän autoritaarisilla valtioilla on erityisen helppo mahdollisuus estää kansalaisiaan ja muita alueellaan oleskelevia käyttämästä tiettyjä nettisivuja.

Sananvapaus ei ole ainoastaan oikeutta sanoa, vaan se on myös mahdollisuutta sanoa. Sosiaalisen median äärioikeistolaiset trolli- ja vihatilit tosiasiassa kaventavat monen sananvapautta. Ei ole ollenkaan sattumaa, että monet eri vähemmistöihin kuuluvat poliittisesti aktiiviset käyttäjät toimivat somessa anonyymeinä. Äärioikeistolaiset maalitusoperaatiot vaientavat monia ääniä ja tekevät mahdottomaksi vapaan mielipiteenilmaisun. Pelko yksityisten tietojen levittämisestä tai väkivallasta on tehokas hiljentäjä. Lisäksi masinoidut ilmiantokampanjat johtavat usein erityisesti vasemmistolaisten ja feminististen tilien sulkemisiin, vaikka sääntörikkomuksia ei olisi tapahtunutkaan. Samalla äärioikeistolaiset tilit saavat mellastaa – ja kun toiminta usein perustuu lukuisille yhden ihmisen pyörittämille trollitileille, eivät bännitkään välttämättä ongelmaksi käy.

Aika somejättien jälkeen?

Aikaa somejättien jälkeen on vaikea kuvitella. Internet on sananmukaisesti verkko. Polkuriippuvuuksien myötä tämä verkko on sotkeutunut: sen solmut ovat entistä suurempia ja harvemmassa. Kun suuri osa arkisesta vuorovaikutuksesta perustuu muutaman somejätin toiminnalle, niitä on vaikea jättää taakse. Mikäli en jakaisi tätä blogipostausta sosiaalisissa medioissa, tämän lukisi ehkä muutama ihminen, jotka eksyvät nettisivulleni vanhojen linkkien tai hakukoneosumien kautta. Palveluista on vaikea siirtyä muualle, sillä sosiaalinen media ilman massoja ei olisi sosiaalista mediaa.

Nyt äärioikeistossa sitä kuitenkin yritetään. Jo pidemmän aikaa on ollut nähtävissä, että äärioikeistolaiset toimijat siirtyvät pienempiin sosiaalisiin medioihin, kuten VKontakteen tai tuoreimmillaan Parleriin. VKontakte on venäläinen somepalvelu, jota nimitetään monesti Facebook-kopioksi. Parler puolestaan profiloi itsensä alustaksi, joka tarjoaa ”konservatiiveille” ”sananvapautta”. Muun muassa perussuomalaisten Laura Huhtasaari on Trump-bännin myötä kehottanut ihmisiä siirtymään Parlerin käyttäjiksi.

Google Play juuri esti Parlerin lataamisen palveluistaan vedoten Parlerin olemattomaan moderointiin ja vihapuheeseen. Applen App Store velvoitti Parlerin muuttamaan käytäntöjään seuraavan 24 tunnin sisällä, jotta palvelu pysyy ladattavissa sovelluskaupasta.

On toki hyvä, että Trump on estetty ja Parlerin saatavuutta rajoitetaan. En silti pidä näitä myönteisinä, luottamusta herättävinä esimerkkeinä. Somejättien satunnaisista hyvistä teoista riippumatta pidän demokratiaa sellaisessa arvossa, jota ei himmennä satunnaiset, mieluisat toimet. Kehityskulku, joka johti kongressitalon valtaukseen ja joka on johtanut monella puolella maailmaa rehottavaan vähemmistövihaan, on näiden somejättien syytä. Ne ovat itsepintaisesti katsoneet tätä läpi sormiensa – monensorttinen vihapuhehan on jo pitkään ollut kiellettyä somepalveluiden säännöissä, mutta se ei ole johtanut asianmukaisiin toimiin. En suhtaudu erityisen luottavaisesti siihen, että tilanne muuttuisi ratkaisevalla tavalla. Onpa myös niin, että on pelottava ajatus, miten vahvasti kaksi yhtiötä voi kontrolloida ihmisten pääsyä tiedon äärelle. Valistunutkaan diktatuuri ei ole hyvä diktatuuri.

En siis väitä, että äärioikeiston nousu johtuisi sosiaalisesta mediasta itsessään. Sen sijaan väitän, että epädemokraattisesti ja taloudellisten intressien vuoksi ylläpidetty sosiaalinen media on omiaan ruokkimaan äärioikeistolaisia liikkeitä. Sosiaalinen media ideana on sananvapaudelle kokolailla upea: koskaan aiemmin historiassa näin suuri osa ihmisistä ei ole voinut saada näkemyksiään kuuluviin. Kaupallisista intresseistä käsin vallankumouksellinen ajatus on kuitenkin tuomittu lässähtämään.

Edellä kuvailemani perusteella kykenen hahmottelemaan kuusi periaatetta, joita noudattamalla lienee mahdollista rakentaa sosiaalinen media, joka ruokkii yhteisöllisyyttä, ei ihmisvihamielisyyttä.

1. Algoritmit ovat avoimia ja niiden vaikutuksista kerrotaan selkeällä ja ymmärrettävällä tavalla. Ne pyrkivät kuratoimaan käyttäjän syötettä mielekkääksi, mutta moninaiseksi.

2. Palvelun moderoijat valitaan demokraattisesti yhteisön sisältä.

3. Palvelun säännöt päätetään demokraattisesti, mutta niiden on edistettävä yhdenvertaisuutta ja perusoikeuksien toteutumista. Demokraattisen prosessin kautta käyttäjillä on mahdollisuus muuttaa algoritmien toimintaa.

4. Palvelun käyttäjillä on mahdollisuus puuttua sääntörikkomuksista piittaamattomien moderoijien toimintaan.

5. Palvelussa on mahdollista esiintyä anonyymisti.

6. Käyttäjät omistavat itse tietonsa, eikä palvelulla tavoitella voittoa.

Välillä keskusteluissa väläytellään valtiollisen sosiaalisen median perustamista. Ajatus on mielestäni melko kammottava – en halua sosiaalisten suhteideni ylläpitämiseksi tarjota valtiolle yksityiskohtaista rekisteriä siitä, keiden kanssa olen yhteyksissä, milloin käytän palvelua, mitä mieltä mistäkin olen ja niin edelleen. Emme voi luottaa siihen, että valtio on aina edes jokseenkin myötämielinen, eikä tietoja milloinkaan käytettäisi haitallisiin pyrkimyksiin. (Ja kuten edellä luultavasti on selväksi jo tullut, en varsinaisesti haluaisi tarjota sitä rekisteriä yrityksillekään.)

Suurelle yleisölle vielä suurempi haaste on luultavasti sosiaalisen median rooli kansainvälisyyden vahvistajana. Valtiollinen sosiaalinen media luonnollisesti jakautuisi valtioiden rajojen mukaan. Sosiaalinen media tuo maailman kotisohville, busseihin ja odotusauloihin. Se tarjoaa mahdollisuuden vaihtaa mielipiteitä ajasta ja paikasta riippumatta, luoda ystävyys- ja rakkaussuhteita yli rajojen ja oppia siitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu. ”Tavallisten ihmisten” kansainvälisyys kiistatta edistää rauhaa ja antaa aivan valtavasti hyvää. Siitä luopuminen ei käy kyseeseen.

Merkittävien markkina-alueiden lainsäädännöllä ja kenties tulevaisuudessa myös kansainvälisillä sopimuksilla voitaneen suitsia edellä kuvaamiani ongelmia. Myös ihmisten vilpitön yhteistyö ja halu rakentaa parempia sosiaalisen vuorovaikutuksen areenoita on voima, jota ei voi aliarvioida: en pidä lainkaan mahdottomana, että puhtaasti demokraattisista intresseistä vielä sikiäisi uusia alustoja, jotka tarjoavat meille puhtaan pöydän poliittiselle debatille, kissakuville ja kuulumisten vaihdolle.

Lopuksi

Sosiaalisen median yrityspomot ja sen sellaiset ovat hehkuttaneet palveluidensa vallankumouksellisuutta alusta alkaen. On kiistatonta, että mahdollisuus koota miljoonia ihmisiä saman katon alle muuttaa maailmaa. Se on muuttanut, ja tulee muuttamaan. Toistaiseksi muutoksen tekijänä on ollut raha, mutta toivon jatkossa näkeväni sosiaalisen median kansalaisliikkeitä, jotka koostuvat ihmisistä, jotka eivät enää tyydy olemaan palveluiden tuotteita, vaan jotka näkevät digitaalisen kansalaisuuden poliittisena toimintana, joka muuttaa maailmaa – jonka osa sosiaalinen media on.

Ja kun sosiaalinen media on osa muuttuvaa maailmaa, ei se koskaan voi olla lainkaan sen parempi kuin me olemme. Siksi kamppailu ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden puolesta aivan kaikkialla on korvaamatonta.

En rehellisesti todettuna suhtaudu kovinkaan luottavaisesti siihen, että lainsäädännön muuttaminen on riittävä väline aiemmin kuvaamieni haitallisten piirteiden suitsimiseen, enkä usko, että kovin helposti alkaa kansainvaellus uusiin, toistaiseksi lähinnä hypoteettisiin sosiaalisiin medioihin, jotka voisivat rakentaa yhteistyötä vihamielisyyden sijasta.

Siitä huolimatta näen, että mahdollisuus on aivan liian arvokas hukattavaksi. Demokratian vuoksi, meidän on yritettävä. Kaikin keinoin, jotka eivät riko ihmisten oikeutta tietoon.

Helsingin Sanomissa julkaistiin tänään pitkä juttu solumaataloudesta – ruoantuotannon muodosta, jossa ruokaa tuotetaan perinteisten keinojen sijaan soluilla ja mikrobeilla, peltojen ja kasvihuoneiden sijaan laboratorioissa. Juttu löytyy täältä, mutta on valitettavasti maksumuurin takana.

Jutussa solumaataloudesta piirretään kuvaa kaikenpelastavana innovaationa ja valtavan mittakaavan vallankumouksena, joka korjaa kaikki nykyisen ruoantuotannon ympäristöongelmat. Ruoantuotantoon ja -kulutukseen sidoksissa olevaa eriarvoisuutta jutussa ei tosin edes sivuta.

Tehomaatalous aiheuttaa syviä ongelmia. Se heikentää luonnon monimuotoisuutta ja syö koskematonta luontoa peruuttamattomalla tavalla. Peltojen alta jyrätään pois uskomaton määrä eläin- ja kasvikirjoa. Hedelmällinen maaperä uhkaa loppua, ja tehomaatalouden käytännöt niukentavat makean veden varantoa ja rehevöittävät vesistöt. Eläintuotannon ongelmat ovat kiistattomat. Kasvavan lihanhimoisen joukon ruokkiminen aiheuttaa valtavat kasvihuonepäästöt ja täysin eettisesti kestämättömän määrän kärsimystä. Nykymuotoisen ruoantuotannon kiihdyttämä ilmastokriisi ja sen aiheuttamat sään ääri-ilmiöt heikentävät ruoantuotannon olosuhteita erityisesti niillä alueilla, joissa nyt koetaan nälkää eniten.

Eikä edes tämä määrä tuhoa kykene ruokkimaan koko maapallon väestöä, vaan tehomaatalouden hedelmät jakautuvat globaalisti hyvin eriarvoisella tavalla, vaikka ruokaa sinänsä määrällisesti tuotetaankin riittävästi koko väestön tarpeisiin. Kolonialististen rakenteiden myötä ruokaturva on äärimmäisen heikko monilla alueilla, joista valtavan suuri osa maailman ruoasta on peräisin.

Tähän todellisuuteen peilaten on erikoista, miten voimakkaasti artikkeli keskittyi teknologisiin ja kaupallisiin intresseihin.

Ruoantuotannon lisääminen ja sen rakenteiden muuttaminen korkean teknologian keinoin ei suinkaan välttämättä vähennä nälkää. Suuri osa maailman ruoantuotannosta on taloudellisesti tehotonta ja yksipuolista. Merkittävä osa maailman ruoantuottajista kärsii itse ruokaturvan puutteesta ja nälästä.

Pahimmillaan radikaalit teknologiset murrokset voivat syventää sitä kuilua entisestään, kun edellytyksiä uuteen kelkkaan hyppäämiselle ei ole ja samalla toimeentulo heikkenee kaupankäynnin edellytysten heiketessä. Tätä kehitystä voi kiihdyttää myös näkymä, jossa uusin innovaatioin tuotettua ruokaa viedään kehittyviin maihin massoittain huolehtimatta paikallisen ruoantuotannon edellytyksistä. Ruoan tuotantoketjuihin osallistuvat, alkutuottajat, jalostajat, logistiikan piirissä toimivat, myyjät ja muut tarvitsevat elantoa, joka voi kehityksen myötä huveta heidän käsistään voimistuvien taloudellisten riippuvuussuhteiden myötä. Teknoutopiat sulkevat silmänsä siltä suurelta joukolta, jolle paikka ruoan tuotantoketjussa on tällä hetkellä ainoa realistinen tapa toimeentulon saamiseen.

Ruoantuotannon ekologinen kestävyys rikkaissa maissa ei siis riitä. Ekologinen kestävyys ilman sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aspektia on turhaa ja voi kääntyä itseään vastaan. Ilman yhteiskuntatieteellistä ymmärrystä teknologiset innovaatiot jäävät harvojen iloksi – ja harvojen ilo on suurien joukkojen epäonni. Siksi oli pettymys lukea pitkä, ruokavallankumousta povaava artikkeli, joka ei sivunnut käytännössä lainkaan sitä, miten mahdollisesti aivan valtavan mittakaavan muutos vaikuttaa globaaliin ja paikalliseen eriarvoisuuteen ja millä politiikkatoimilla varmistetaan, että muutos lisää yhdenvertaisuutta.

Onpa myös niin, että teoreettinen uusiin teknologioihin perustuva mahdollisuus vähentää tehomaataloutta ei tarkoita, että niin aidosti tapahtuu. Poliittinen ohjaus ja kulttuurinen muutos kohti ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviä ruoantuotantomuotoja on välttämätöntä, jotta uusilla teknologioilla tuotetusta ruoasta ei tule vain rikkaiden maiden hipstereiden soijanakinkorvikkeita.

Mikrobeillakaan valmistettuja munia ei kannattane panna samaan koriin, kun kyse on jostain niin perustavanlaatuisen tärkeästä asiasta kuin ruoantuotannosta. Yhteen innovaatiojoukkoon perustuvan ruokavallankumouksen haaveilu on vastuutonta. Uusiin teknologioihin perustuva ruoantuotanto voi kyllä hyvin olla tarpeen, mutta vastuuttomissa tai ymmärtämättömissä käsissä haitat voivat olla, jos eivät peruuttamattomat, vähintään äärimmäisen syvät.

Solumaatalous voi hyvin olla yksi voima, joka muuttaa ruoantuotannon rakenteet pysyvästi. Mutta se, mitä muutoksesta seuraa, on yhteiskunnallinen ja poliittinen kysymys. Teknologia yksin ei kykene korjaamaan maailman polttavimpia ongelmia, vaan se vaatii rinnalleen visiota oikeudenmukaisuudesta, ymmärrystä vallasta ja tahtoa jakaa sen hedelmät kaikille, ei harvoille. Teknologisten innovaatioiden lisäksi tarvitsemme rajat luonnonvarojen käytölle ja päästöille, reilua kauppa- ja kehityspolitiikkaa, rauhantyötä, köyhyyden vähentämistä, demokratian vahvistamista ja rutkasti poikkitieteellistä tutkimusta.

Keskustelua al-Holin leiristä on hallinnut leirillä olevien suomalaislapsien ja heidän äitiensä tilanne, oikeusvaltioperiaatteen toteutuminen ja Suomen kansallinen turvallisuus. Ne ovat tärkeitä näkökulmia keskusteltavaksi nekin. Leirillä olevat on Isis-taistelijoiden perheenjäseniä. Heillä on vähintään ollut aktiivinen side raakalaismaiseen terroristijärjestöön, mutta oikeusvaltioperiaatteen tulee toteutua, eivätkä hirvittävimmätkään rikokset voi tarkoittaa ihmisoikeuksien menettämistä.

Keskustelussa on kuitenkin unohtunut se seikka, että nämä naiset ja lapset ovat leirillä, koska kurdijoukot ja heidän liittolaisensa päihittivät Isisin. Nyt kurdihallinto painiskelee uuden ongelman kanssa: al-Holin leirillä on yli 70 000 ihmistä, joista osa on Isisiä paenneita ja osa Isis-taistelijoiden perheenjäseniä. Tuosta joukosta suuri osa on lähtenyt Lähi-itään Euroopasta.

Eivätkä he ole ainoastaan kamppailleet islamistista terrorismia vastaan, vaan myös demokratian puolesta. Pohjois-Syyrian kurdialueella Rojavassa on vuosia ollut olosuhteisiin nähden hyvin toimiva hallintomalli, joka pyrkii suoran demokratian, tasa-arvon ja luonnon kantokyvyn rajoissa toimimisen periaatteisiin.

Näiden periaatteiden tukeminen on ainoa tapa lopullisesti kukistaa Lähi-idän fasistiset voimat. Yhden järjestön kukistaminen ei riitä, vaan samalla on rakennettava kestävän tulevaisuuden pohjaa.

Kansainvälisellä yhteisöllä on ehdoton moraalinen velvollisuus osallistua al-Holin tilanteen ratkaisemiseen. Ei voi olla niin, että kurdihallinto saa palkaksi terroristijärjestön kukistamisesta harteilleen Isis-taistelijoiden, heidän perheenjäsentensä ja Isisiä pakoon lähteneiden tilanteen järjestämisen. Tuki on kuitenkin ollut äärimmäisen vähäistä ja resurssit leirin ylläpitämiseen ovat vähissä.

Suomen hallitus on toiminut häpeällisen passiivisesti tilanteessa.

Kurdihallinnon edustaja Salih Muslim totesi viime viikolla medialle Suomen olevan ainoa Pohjoismaa, jolla ei ole leirillä edustusta. Hän peräänkuulutti Suomen hallitukselta yhteistyötä tilanteen ratkaisemiseksi. Kurdit ovat vaatineet kansainväliseltä yhteisöltä erityisesti kansainvälisen oikeusistuimen perustamista alueelle rikosten tutkimiseksi ja rikollisten rankaisemiseksi. Myös leirin resursointi on varmistettava.

Kurdihallinto ei voi yksin kantaa koko taakkaa. Kansainvälisen yhteisön on osallistuttava prosessiin, jossa varmistetaan inhimilliset olosuhteet leirillä, oikeusvaltioperiaatteen toteutuminen, sukupolvelta toiselle jatkuvan radikalisoitumisen estäminen ja demokraattisten rakenteiden edistäminen.

TIEDOTE 31.3.2019 JULKAISUVAPAA HETI

PUOLUEET YHTEISTYÖHÖN TURVALLISEMMAN VAALITYÖN PUOLESTA

Eduskuntavaaliehdokkaat yli puoluerajojen ovat päättäneet ryhtyä turvaamaan toistensa vaalityötä Pirkanmaalla. Ehdokkaat ovat perustaneet verkoston, jonka avulla pyritään takaamaan se, ettei kukaan joudu kampanjoimaan yksin, vaan rinnalle löytyy muita kampanjoijia turvaksi omasta tai muista puolueista. Ehdokkaat kutsuvat mukaan yhteistyöhön ne puolueet ja muut vaalilistat, jotka suhtautuvat selvän kielteisesti poliittiseen väkivaltaan.

Tarve yhteistyöhön syntyi vaalityötä tekeviin ihmisiin kohdistuneista poliittisesti motivoiduista hyökkäyksistä.

“Toivon, että jokaisessa vaalipiirissä rasismia ja fasismia vastustavat ehdokkaat ja tukiryhmät tekevät yhteistyötä, jotta yhdelläkään ehdokkaalla ei ole tarvetta tehdä katukampanjointia yksin”, sanoo yhteistyökutsun lähettänyt Vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokas Noora Tapio.

Verkosto on perustamassa chat-ryhmää, jossa eri puolueiden edustajat voivat pyytää kampanjointiseuraa toisistaan.

Poliittisen väkivallan kohteiksi ovat lyhyen ajan sisällä joutuneet jo ainakin sinisten Timo Soini, sosialidemokraattien Hussein al-Taee ja vasemmiston Suldaan Said Ahmed. Vihreiden Juhana Suoniemi joutui hiljattain rauhoittelemaan yleisöä väkivaltaisesti uhkailleen henkilön. Lisäksi verkkohäirintää, maalitusta ja uhkailua ovat kokeneet kymmenet ehdokkaat eri puolueista.

“Väkivallanteot ovat suoraa seurausta verkossa tapahtuvasta vihakampanjoinnista, jota tukevat erilaiset valeuutissivustot, jotka eivät ole sitoutuneet journalistin ohjeisiin. Verkkohäirintään ja netin vihapuheeseen puuttumiseen täytyy löytää keinot. Vihapuhe on jo uhka demokratialle”, toteaa Feministisen puolueen eduskuntavaaliehdokas Tero Hannula.

Verkossa tapahtuva häirintä kohdistuu usein seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, naisiin, alkuperäiskansoja edustaviin ihmisiin, maahanmuuttajiin ja rodullistettuihin, sekä näiden ryhmien oikeuksia ajaviin henkilöihin. Politiikan ja vaalityön täytyy olla turvallista kaikille ihmisille taustastaan ja ominaisuuksistaan riippumatta.

Lisätietoja:

Noora Tapio (vas.)

0400908088

noora@nooratapio.fi

 

Tero Hannula (fp.)

Sofia Julin (sdp)

Johanna Loukaskorpi (sdp)

Minna Mentula (skp)

Jaakko Mustakallio (vihr.)

Petra Packalén (skp)

Joonas Soukkio (kesk.)

Tänään on suomalaisen demokratian päivä. Tasan sata vuotta sitten alkoi äänestys ensimmäisissä vaaleissa sisällissodan jälkeen. Kyseessä on toki tärkeä merkkipaalu, mutta tässä tavataan unohtaa, että 40 000 punaista saivat kansalaisluottamuksen vasta pari vuotta myöhemmin.

Suomi kieltämättä pärjää hyvin kansainvälisissä demokratiavertailuissa. Vähäinen korruptio, läpinäkyvä vaalijärjestelmä, hallinnon avoimuus, sananvapaus ja moni muu asia ovat merkkejä siitä, että paljon on tehty oikein.

Huomenna on Black Friday -alennusmyyntipäivän myötä myös Älä osta mitään -päivä, joka kritisoi kulutusyhteiskuntaa ja kehottaa pohtimaan omia kulutusvalintojasi ostolakon keinoin.

Ajatus on tietysti tärkeä. Massa-alennusmyynnit, ylikulutus ja sen sellainen ovat kapitalistisen yhteiskunnan tuotteita, joiden vaikutukset luonnolle ovat haitallisia ja joiden taustalla on monenlaista hyväksikäyttöä. Näitä kysymyksiä on aivan perusteltua pohtia jokaisen kulutusvalinnan yhteydessä.

Tässä alennusmyyntikritiikissä kuitenkin tavataan sivuuttaa luokkakysymykset. Monelle jättialet ovat ainoa keino ostaa ehjä puhelin tai talvikengät. Tietyissä puheenvuoroissa on aivan kohtuuttoman paljon moralistista elitismiä, joka sivuuttaa valtarakenteet ja luokan vastuuttaen lähinnä yksilöitä omista valinnoistaan samaan aikaan, kun pröystäilevä yläluokka vähät välittää aktivistien kampanjoista.