Monesti pakkopalautusten ja negatiivisten turvapaikkapäätösten yhteydessä vaaditaan, että hakijan tulee saada turvapaikka, koska hän on esimerkiksi korkeasti kouluttautunut, on oppinut kielen nopeasti tai tekee kovasti töitä.
Vaatimus on järkyttävä. Kyse on meriiteistä, jotka ovat helpoiten saavutettavissa henkilöille, joiden tulotaso kotimaassaan oli hyvä ja joilla ei ole terveysongelmia. Kyseiset meriitit eivät liity millään tavalla henkilön kokemaan vainoon tai uhkiin, vaan asettavat turvapaikanhakijat keskenään eriarvoiseen asemaan.
Oikeus elämään on kaikkien ihmisoikeuksien peruskivi. Vaino tai muu henkeen ja terveyteen kohdistuva uhka, jota henkilö ei voi paeta kotimaassaan on itsessään riittävä peruste turvapaikkaan, eikä se tarvitse lisäperusteluita.
Kun perustelemme oikeutta turvapaikkaan hakijan korkealla koulutuksella tai hyvällä työmoraalilla, tulemme samalla vihjanneeksi, että hänen elämänsä on arvokkaampi kuin jonkun sellaisen, jolla ei ole koulutusta tai joka ei ole juuri kiinnostunut palkkatyöstä – tai jolla on sellaisia fyysisiä tai psyykkisiä sairauksia, jotka vaikeuttavat tai estävät työskentelyn tai opiskelun.
Nämä perustelut paljastavat jotain perustavanlaatuista siitä, miten me näemme kanssaihmisemme. Jokainen varmasti pitää elämää itsessään arvokkaana, mutta silti valtaosan sydän läikähtää enemmän nuoren, kovasti suomea opiskelleen naisen pakkopalautukselle kuin vastaavassa tilanteessa olevalle vanhalle, kirjoitustaidottomalle miehelle. Sellainen on kapitalistinen yhteiskunta, joka kasvattaa meidät näkemään toiset ihmiset arvokkaampina kuin toiset. Jopa silloin, kun kyse on oikeudesta elämään.
Sen sijaan, että pyrimme epätoivoisesti herättämään empatiaa ja arvotamme ihmisiä heidän saavutuksiensa perusteella, meidän tulee yhä voimistaa vaatimuksiamme turvapaikkajärjestelmän uudistamisesta, pakkopalautusten lopettamisesta ja inhimillisestä maahanmuuttopolitiikasta. Vaikka ulkoisiin meriitteihin vetoamalla pelastaisimme yhden hengen, se ei muuta maailmaa inhimillisemmäksi. Päinvastoin.