Mikrobimunat samassa korissa voivat olla monen epäonni

Helsingin Sanomissa julkaistiin tänään pitkä juttu solumaataloudesta – ruoantuotannon muodosta, jossa ruokaa tuotetaan perinteisten keinojen sijaan soluilla ja mikrobeilla, peltojen ja kasvihuoneiden sijaan laboratorioissa. Juttu löytyy täältä, mutta on valitettavasti maksumuurin takana.

Jutussa solumaataloudesta piirretään kuvaa kaikenpelastavana innovaationa ja valtavan mittakaavan vallankumouksena, joka korjaa kaikki nykyisen ruoantuotannon ympäristöongelmat. Ruoantuotantoon ja -kulutukseen sidoksissa olevaa eriarvoisuutta jutussa ei tosin edes sivuta.

Tehomaatalous aiheuttaa syviä ongelmia. Se heikentää luonnon monimuotoisuutta ja syö koskematonta luontoa peruuttamattomalla tavalla. Peltojen alta jyrätään pois uskomaton määrä eläin- ja kasvikirjoa. Hedelmällinen maaperä uhkaa loppua, ja tehomaatalouden käytännöt niukentavat makean veden varantoa ja rehevöittävät vesistöt. Eläintuotannon ongelmat ovat kiistattomat. Kasvavan lihanhimoisen joukon ruokkiminen aiheuttaa valtavat kasvihuonepäästöt ja täysin eettisesti kestämättömän määrän kärsimystä. Nykymuotoisen ruoantuotannon kiihdyttämä ilmastokriisi ja sen aiheuttamat sään ääri-ilmiöt heikentävät ruoantuotannon olosuhteita erityisesti niillä alueilla, joissa nyt koetaan nälkää eniten.

Eikä edes tämä määrä tuhoa kykene ruokkimaan koko maapallon väestöä, vaan tehomaatalouden hedelmät jakautuvat globaalisti hyvin eriarvoisella tavalla, vaikka ruokaa sinänsä määrällisesti tuotetaankin riittävästi koko väestön tarpeisiin. Kolonialististen rakenteiden myötä ruokaturva on äärimmäisen heikko monilla alueilla, joista valtavan suuri osa maailman ruoasta on peräisin.

Tähän todellisuuteen peilaten on erikoista, miten voimakkaasti artikkeli keskittyi teknologisiin ja kaupallisiin intresseihin.

Ruoantuotannon lisääminen ja sen rakenteiden muuttaminen korkean teknologian keinoin ei suinkaan välttämättä vähennä nälkää. Suuri osa maailman ruoantuotannosta on taloudellisesti tehotonta ja yksipuolista. Merkittävä osa maailman ruoantuottajista kärsii itse ruokaturvan puutteesta ja nälästä.

Pahimmillaan radikaalit teknologiset murrokset voivat syventää sitä kuilua entisestään, kun edellytyksiä uuteen kelkkaan hyppäämiselle ei ole ja samalla toimeentulo heikkenee kaupankäynnin edellytysten heiketessä. Tätä kehitystä voi kiihdyttää myös näkymä, jossa uusin innovaatioin tuotettua ruokaa viedään kehittyviin maihin massoittain huolehtimatta paikallisen ruoantuotannon edellytyksistä. Ruoan tuotantoketjuihin osallistuvat, alkutuottajat, jalostajat, logistiikan piirissä toimivat, myyjät ja muut tarvitsevat elantoa, joka voi kehityksen myötä huveta heidän käsistään voimistuvien taloudellisten riippuvuussuhteiden myötä. Teknoutopiat sulkevat silmänsä siltä suurelta joukolta, jolle paikka ruoan tuotantoketjussa on tällä hetkellä ainoa realistinen tapa toimeentulon saamiseen.

Ruoantuotannon ekologinen kestävyys rikkaissa maissa ei siis riitä. Ekologinen kestävyys ilman sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aspektia on turhaa ja voi kääntyä itseään vastaan. Ilman yhteiskuntatieteellistä ymmärrystä teknologiset innovaatiot jäävät harvojen iloksi – ja harvojen ilo on suurien joukkojen epäonni. Siksi oli pettymys lukea pitkä, ruokavallankumousta povaava artikkeli, joka ei sivunnut käytännössä lainkaan sitä, miten mahdollisesti aivan valtavan mittakaavan muutos vaikuttaa globaaliin ja paikalliseen eriarvoisuuteen ja millä politiikkatoimilla varmistetaan, että muutos lisää yhdenvertaisuutta.

Onpa myös niin, että teoreettinen uusiin teknologioihin perustuva mahdollisuus vähentää tehomaataloutta ei tarkoita, että niin aidosti tapahtuu. Poliittinen ohjaus ja kulttuurinen muutos kohti ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviä ruoantuotantomuotoja on välttämätöntä, jotta uusilla teknologioilla tuotetusta ruoasta ei tule vain rikkaiden maiden hipstereiden soijanakinkorvikkeita.

Mikrobeillakaan valmistettuja munia ei kannattane panna samaan koriin, kun kyse on jostain niin perustavanlaatuisen tärkeästä asiasta kuin ruoantuotannosta. Yhteen innovaatiojoukkoon perustuvan ruokavallankumouksen haaveilu on vastuutonta. Uusiin teknologioihin perustuva ruoantuotanto voi kyllä hyvin olla tarpeen, mutta vastuuttomissa tai ymmärtämättömissä käsissä haitat voivat olla, jos eivät peruuttamattomat, vähintään äärimmäisen syvät.

Solumaatalous voi hyvin olla yksi voima, joka muuttaa ruoantuotannon rakenteet pysyvästi. Mutta se, mitä muutoksesta seuraa, on yhteiskunnallinen ja poliittinen kysymys. Teknologia yksin ei kykene korjaamaan maailman polttavimpia ongelmia, vaan se vaatii rinnalleen visiota oikeudenmukaisuudesta, ymmärrystä vallasta ja tahtoa jakaa sen hedelmät kaikille, ei harvoille. Teknologisten innovaatioiden lisäksi tarvitsemme rajat luonnonvarojen käytölle ja päästöille, reilua kauppa- ja kehityspolitiikkaa, rauhantyötä, köyhyyden vähentämistä, demokratian vahvistamista ja rutkasti poikkitieteellistä tutkimusta.